Vain tunne jää

Tämä teksti ja nämä kuvat ovat minulle todella henkilökohtaisia. Oman lapsuuden muistan hyvin onnellisena aikana, ja jo silloin liikuimme perheen kanssa paljon luonnossa marjastaen ja sienestäen, tästä lyhyesti kirjoitinkin edellisessä postauksessa. Lapsuuden olen asunut kaupungissa, mutta silloinkin tuli vietettyä paljon aikaa maaseudulla niin sukulaisten kuin perhetuttujenkin luona. Metsässä elin hyvin monet onnelliset hetket. Hankala nuoruus ja siinä ajanjaksona tapahtuneet asiat ovat vaikuttaneet tosi paljon elämässäni. Vielä 2,5 vuotta sitten avioeron aikaan uskoin, että minusta ei ole mihinkään enkä koskaan tule olemaan mitään, ja että kukaan ei voisi minua edes rakastaa. Näin jälkikäteen olen havahtunut, kuinka paljon rohkeutta tuo aika ja päätös oikeasti vaati, ja kuinka paljon pelkoja jäi siihen kevääseen.

Eron jälkeen elämä on ollut melko kiemuraista,erilaisia haasteita, väsymistä, vaikeita ratkaisuita, itsensä oppimista ja läheisten vakavia sairauksia. Vaihdoin ympäristötieteen opinnot valokuvauksen opintoihin. Välillä menneisyyden möröt tulivat kuiskimaan korvaani ”ei sinusta ole tähän” ja muita yhtä kannustavia kommentteja. Ja huonoimpina hetkinä on tehnyt mieli vain luovuttaa. Edelleen ne möröt joskus löytävät tien luokseni, mutta onneksi enää harvoin. Tässä eron jälkeisenä aikana olen oppinut ymmärtämään kuinka ihana, ainutlaatuinen ja kaunis ihminen olen, kaiken hyvän ja rakkauden arvoinen. Löytänyt voimavaran siitä, että tulevaisuus ja sen tuomat seikkailut ovat täysin auki. Minä, joka ennen rakensin elämäni sen ympärille, että kaikki on mahdollisimman tuttua ja turvallista. Kaikista upeimmat hetket ovat löytyneet omien mukavuusrajojen ulkopuolelta, ja nämä itselle tärkeimmät kuvatkin kuvattu siellä. Eniten kaipaa sellaista turvasatamaa, johon on hyvä palata keho reissuissa ryvettyneenä mutta sydän kaikesta kokemastaan haltioituneena.

Mutta tosiaan nämä vuoden eivät ole olleet helppoja Omat lapset ovat luonnollisesti voimavara, ja saa elämän tuntumaan hyvältä huonoinakin hetkinä. Toinen itselle kantava tekijä on ollut luonto. Edelleen ne onnellisimmat hetket ovat siellä metsässä ja suon tuoksussa, rannoilla, tuulen huminoissa ja tähtitaivaan alla. Kun muu maailma väsyttää, luontoon minä murheineni häviän. Minun oman elämän kipuilut menettävät merkitystään, itkut häviää ja joku sellainen ajattomuuden ja jatkumon levollisuus valtaa mielen. Pakattu rinkka selässä mukana kaikki tarpeellinen, ja se riittää. Ja hyvinäkin päivinäkin sitä häkeltyy luonnon kauneudesta, ja luonnosta saatu voima jää minuun pitkäksi aikaa.

Luonnon tärkeyden kautta kuvissa ajatuksena myös se, että minä omalla kulkemisellani haluan jättää mahdollisimman vähän jälkiä. Kaikki jää miten olikin ennen minua. Luonnonsuojelu on ollut tärkeää minulle aina, ja aikoinaan johdatti myös ympäristötieteen opintoihin, luonnonsuojeluliittoon työharjoitteluun ja edelleen haluan tehdä töitä sen eteen, että oma työ liittyisi jollain tavalla myös luontoon.

Kun ensimmäiset valmiit kuvat olivat printteinä edessä, niin ajatus meni myös siihen miten ohikiitävää elämä on. Ja tätä kautta kuvissa näin myös lähipiirissä koetut vakavat sairaudet ja menetykset. Me olemme täällä vain pienen hetken. Eron aikaan surtu talo ja tavarat tuntuvat  nykyään hyvin merkityksettömiltä, vaikka surtava nekin oli, kun katsoi vierestä suuremman menetykset aiheuttamaa kipua. Vain sillä on väliä miten me tämän ajan täällä käytämme.

Ja välillä on niin lohdullista se, että luonnossa sillä mitä minä olen ei ole merkitystä, vain se mitä jää.

Ja minä haluan että vain tunne jää.

 

Share your thoughts