Kilpisjärvellä ruskan sävyisiä tunturikoivuja

Puoli vuotta

Puoli vuotta on meidän kotimme ollut täällä missä Saana näkkyy. On eletty loppukesä, ruska-aika, ensilumi ja kaamos. On telttasaunottu Norjan tunturijärven rannalla, suppailtu Kilpisjärvellä ja ihasteltu revontulia kotipihan rannasta. Vuodenaikojen vaihtuminen on hämmästyttävää, ja jokainen niistä on ollut ikimuistoisen kaunis. Edelleen päivittäin sykähdyttää onni ja kiitollisuus kaikesta tästä mitä elämä lapissa on meille tuonut. Onnellisuus kirkkaista tunturipuroista, myrskytuulista ja valon leikistä lumisilla tuntureilla. Kiitollisuus siitä, että sydän tuntee olevansa kotona.



Toki tähän puoleen vuoteen mahtuu elämän muitakin sävyjä. Murheet ei jääneet muuton myötä, eikä sitä onneksi odottanutkaan. Tavallinen arki on arkea täälläkin, on töitä, koulua, siivoamista ja ruuanlaittoa. On retkiä, lautapelejä ja yhteisiä ruokahetkiä. On itkua, naurua, surua ja iloa. Välillä ikävä läheisiä ihmisiä kaihertaa kipeästi ja yksinäisyyskin valtaa hetkittäin. Elämä kuitenkin tuntuu asettuneen sellaiseen hyvään ja tasaiseen uomaan, jossa on turvallista tuntea suruja kuin sitten myös nauttia onnenhetkistä. Se, miten paljon ja mitä ympäröivä luonto antaa, on vaikeaa saada sanoitettua.


Mustavalkoinen valokuva Mallan luonnonpuistosta

Muuttopäätös ei missään nimessä ollut helppo. Muuttomatkaa oli melkein 900 km, ja kolmen lapsen kanssa yksin hyppy tuntemattomaan oli pelottava. Vaikka elämä Kuopiossa ei tuntunut omalta, oli se tutun turvallista. Muuttoon liittyi paljon isojakin pelkoja. Suurimpana niistä oli luonnollisesti lapset ja heidän sopeutumisensa täysin erilaiseen ympäristöön. Suuresta 400 oppilaan koulusta pieneen kyläkouluun, missä oppilaita oli koko koulussa vähemmän kuin entisessä koulussa yhdessä luokassa. Lasten harrastuskuviot myös muuttuivat täysin. Entä jos heillä kaipuu takaisin kasvaisi kestämättömän suureksi? Entä jos ei löytyisi yhtään ystäviä?


Juuri jäätynyt Kilpisjärvi kaamoksen sävyissä

Omalla kohdalla jännitti se, jos elämä pohjoisessakaan ei tuntuisi omalta? Jos se levollisuus ei olisikaan pysyvää. Jos vain kaipaisi pois, eikä oikein edes tietäisi minne kaipaisi. Kuopiossa asuessa pystyi haaveilemaan elämästä pohjoisessa. Tuntui, että sydän kaipasi sinne missä se tunsi olevansa kotona. Mistä minä sitten haaveilisin, jos se tunne pohjoisesta ei olisikaan totta. Missä minun kotini sitten olisi?


Norjan tunturi Barras näkyy Suomen tuntureilta

Pelkoja vahvempi kuitenkin oli toivo ja usko siihen, mitä elämä täällä tarjoaa. Tommy Tabermanin runo ”Kuinka paljon rohkeutta uskallat jättää tänään käyttämättä” auttoi karkottamaan pelkoja ja luottamaan tulevaan. 

Valokuva Saana tunturista peittymässä lumimyrskyyn

Mikään peloista ei tämän puolen vuoden aikana ole toteutunut. Tuntuu jopa epätodelliselta, miten hyvä meidän on täällä ollut olla. Koulusta meille on sanottu, että ”On kuin olisitte olleet täällä aina”. On vaikeaa kuvitella elämää enää kaupunkiin, vaikka ikävän hetkinä tulviikin ihania muistoja rakkaista ihmisistä ja maisemista. Tuntuu hyvältä rakentaa elämää tänne, elää päivä kerrallaan kuitenkin unelmoiden ja haaveilen kaikesta tulevasta.

2 Comments

Join the discussion and tell us your opinion.

Elsereply
28 helmikuun, 2021 at 20:18

Hieno kirjotus ja tuttuja ajatuksia. Taisin johonkin sun postaukseen jo aihetta kommentoidakin. Asuin ite 1,5 Kuusamossa. Pääsin tekemään omaa juttuani oppaana ja kokemaan hienoja asioita. Kuitenkin kaipasin koko ajan niitä mun rakkaita ihmisiä täällä Kuopiossa. Keväällä muutin takasin ja tuntuu että oon kotona ja ihanaa kun voi koska vaan nähdä perhettä ja ystäviä. Kuitenkin oon kaiholla seurannu sun muuttoo ja kotiutumista sinne. Kilpisjärvi on mullekin se paikka, jossa oon tuntenu mielenrauhaa ja puhasta onnellisuutta niitä maisemia katellessa. Nyt vaan se ristiriita tuntuu olevan entistä isompi kun on ihanaa olla täällä ja toisaalta ois ihanaa olla siellä. Ehkä joku päivä pääsen johonkin ratkasuun, ainakin viettämään vähän pidemmän ajan tuntureiden keskelle. Kaikkee hyvää teille sinne ja ihanaa kevättä! 🙂

Eija kosonenreply
1 maaliskuun, 2021 at 06:12

Ihana kuulla ajatuksiasi. Noita ajatuksia kävin itse läpi viikonloppuna. Olen muuttanut Kiteeltä viime kesäkuussa ensin Kolariin ja helmikuun alussa miesystäväni kanssa Pelloon. Haaveilin vuosia lappiin muutosta, ja vuosi sitten hain kausi paikkaa ja sainkin. Nyt olen saanut oman alan töitä ja siten juurtuminen on lähtenyt käyntiin. Ehkä tämä korona on auttanut sopeutumaan, kun ei voi muutenkaan tavata ystäviä ja perhettä. Kaipuu on kyllä kova, vuosi tulee tyttären näkemisestäkin kohta. On ollut ilo huomata miten helposti tutustuu paikallisiin ihmisiin, kun vaan lähtee ulos – laavuilla näkee saman henkisiä☺️ tämä on parasta mitä minulle on vuosiin tapahtunut💖

Leave a reply